Tällä viikolla ovat sisu, tsemppi ja musta huumori pitäneet perheemme kuosissa. Se on näköjään sillä tavalla, että kun meillä sairastetaan, niin silloin podetaan ja kunnolla. Ei mitään pikkukolotusta, vaan jokaiselle perheenjäsenelle riitti kunnon tautia:
Perjantaina meinasin hyytyä, kun Puoliso kuukahti petiin ämpäri kainalossa, Esikoinen parkui kipeää kurkkua ja kuumetta ja Kuopus kuorrutti vaippansa vaihtokuntoon tunnin välein. Minulle flunssa toi huojuvan ryhdin lisäksi pihiselvän raspikurkun, jonka hentoista soundia muksut ihmettelivät.
Vaan onneksi sain apua: ihana taloudenhoitajamme kävi ruokakaupassa, tiskasi ja pyykkäsi hullun lailla. Lisäksi samassa taloyhtiössä asuvat suomalaisperheet tarjosivat apuaan. Kiitos!
Nyt kiivain ämpäriralli tuntuu olevan takana, ja keskitymme tautien tainnuttamiseen. Lääkkeiden ja ruiskujen rivi on pitkä mutta lohdullinen. On huojentavaa jakaa jokaiselle oma troppinsa, ja tietää, että niistä on apua.
Läheskään kaikilla kenialaisilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä, olipa sairaus mikä hyvänsä. Me saamme paikallisisesta apteekista lähestulkoon mitä tahansa ja ilman reseptiä. Rahalla saa.
Reseptirallia ei tarvita, koska se etuoikeutettujen joukko, jolla on varaa shoppailla apteekissa mitä lystää, on masentavan pieni. Ja valitettavasti suurin osa apteekin kanta-asiakkaista on mzunguja.
Tyly tilanne.
TakaisinMuista tekijänoikeus! Älä lainaa tai kopioi blogin sisältöä ilman lupaa. Asante sana.